Aivan ihana viikonloppu

Perjantaina se alkoi kyllä ärtymyksen ja turhautumisen tunteilla, kun mönkijä oli rikki ja siihen ei saanut varaosia ja just tänä viikonloppuna olisi ollut aikaa tehdä puuhommia, johon tarvitaan oleellisesti sitä mönkijää. Ensi talvi ja meille korkeammat sähkön hinnat mielessä. Tämä talvi ollaan oltu onnekkaita vanhan sopimuksen voimassaolosta.

Illalla mentiin ruokakauppaan ostamaan mun päivällä unohtuneita ostoksia ja lapset ostivat omilla rahoillaan omia herkkuja. Käytiin samalla motonetissä hakemassa tasoitetta ja puuliimaa, jotta minä pääsen remppaamaan olkkaria.

Lauantaina aamulla maalasin puulaatikkoa. Se on siis puinen, eikä puita sisältävä laatikko. Tosin on siellä joskus niitäkin pidetty. Tämä laatikko on meidän kierrätyspiste. Se kätkee sisäänsä lehdet, metalli- , lasi- ja muovijätteen. Ja mahtuu sinne vielä vessapaperirullat, jotka ei juuri sillä hetkellä mahdu vessan kaappiin. 

Ostin tämän laatikon kierrätyskeskuksesta muutamalla eurolla vuosia sitten kuraeteiseen säilytyslastikoksi ja penkiksi. Se vaan ei toiminut siellä. Meidän perheellä on tapana täyttää kaikki tasot tavaralla niin, ettei niihin mahdu istumaan saatikka avaamaan kantta ja ottamaan laatikosta omia kenkiä. Takki on jostain syystä helpompi tiputtaa tasolle kuin laittaa vieressä olevaan naulakkoon.

Minähän en tietenkään tee näin.

Maali on rustan seinämaalia, joka jäi yli kun maalasin vuosi sitten yhden makkarin. 

Mun on tarkoitus saada olkkari sellaiseksi missä viihdyn, kuluttamatta kuitenkaan euroja kovin paljon. Olkkari on oleellinen osa mun nykyistä työpaikkaa ja omalla työpaikalla kannattaa pyrkiä viihtyisyyteen. Lisäksi se on toki koti ja sielläkin kannattaa pyrkiä viihtyisyyteen. 

Kun sain laatikon osittain maalattua, tyhjensin kirjahyllyn ja siirsin ne sivuun. Sen takaa löytyi ruuvin reikiä. Niitä olikin enemmän kun muistin. Sitä ei vaan muistettu, mitä kummaa meidän seinällä on joskus ollut, että siihen on tarvittu niitä reikiä niin monta. No, samapa tuo. Nyt niitä reikiä ei enää ole.

Sitten jätettiin seinä ja laatikko kuivumaan, ja ainiin, miehen maalaamat kehykset, ja lähdettiin kahdestaan kenkäostoksille. Se oli sellainen livahdetaan lapsilta äkkiä ennen kun joku haluaa mukaan, lähtö. Ilmoitettiin kyllä menevämme asioille, mutta ei sen tarkemmin.

Löydettiin kengät ja sen jälkeen suunnattiin vielä kahville. Tällaiset yhtäkkiset kahdenkeskiset hetket on ihania, koska niitä ei ole odottanut etukäteen ollenkaan, niin niissä ei ole myöskään mitään odotuksia, joten kaikki on vaan ihanaa. Ei tule minkäänlaisia pettymyksiä. Tosin nyt tuli kyllä vähän, kun just se viimeinen lajiaan oleva munkki, mitä katsoin vitriinissä, meni edeltävän asiakkaan lautaselle. Jouduin tyytymään toiseen, joka sekin oli kyllä hyvää!

Ajettiin kotiin ja siellä teinin muistutuksesta tuli ilmi, että hetikohta pitää lähteä uudelleen liikkeelle viemään teiniä. Ja sen verran kauas, että välissä ei kannata ajaa kotiin. Ensin meinasin jäädä kotiin jatkamaan maalaamista, mutta en sitten voinutkaan. Meillä on vain yksi auto ja mulla päivystys menossa, joten mun on oltava tarvikkeineni mukana, jos auto liikkuu yhtään kauemmas kotoa.

Vietiin teini ja mentiin ravintolaan. Sitä ei ollakaan tehty ainakaan puoleen vuoteen, ehkä jopa vuoteen. Me ei oikein viihdytä ravintoloissa. Me mennään mieluummin kahdestaan ollessa luontoon eväiden kanssa, mutta talvella sellaisen tekeminen vaatii enemmän aikaa ja valmistautumista, mitä nyt oli mahdollista. Olihan se ihana kuitenkin syödä toisten tekemää ruokaa, istua vastakkain ilman puhelimia ja vaan jutella tai olla hiljaa.

Sunnuntaina aamukahvin jälkeen käytiin meidän jokaviikkoisella aamukävelyllä. Sitten tehtiin superhyvää ruokaa yhdessä. Savulohisalaattia itse savustetusta kalasta. Nuorimmainen halusi kattaa pöydän juhlalaseilla, eli sellaisilla jalallisilla Iittalan laseilla. Oltiin sovittu ruuan jälkeen kyläily mun kummien luokse ja sanottiin lapsille, että saa tällä kertaa valita ihan itse lähteekö mukaan vai ei. Kukaan ei lähtenyt. On ne nuo meidän lapset jo isoja. En lakkaa hämmästelemästä sitä.

Istuttiin kylässä monta tuntia ja juteltiin yllättävän isoista ja tärkeistä asioista. Ei olisi millään malttanut lähteä kotiin. Joskus joidenkin kanssa jutut menee heti sinne syvemmälle tasolle, ei ole ollenkaan sitä diipadaapaa, jota mun on vaikea puhua. Se on meinaan mun mielestä vähän koomista puhetta, mutta ymmärrän sen puhumisen tarpeen kuitenkin. Jostakin se on juttu vain aloitettava.

Kotimatkalla todettiin siinä autossa käsi kädessä istuessa, että miten ihanaa ja yllättävää oli, kun saatiin niin paljon kaksin aikaa viikonloppuna, jolloin sitä ei pitänyt taaskaan pystyä järjestämään. Näin se elämä välillä yllättää todella iloisesti ja positiivisesti. Saa sitä mitä eniten tarvitsee just siihen hetkeen.