Hiljainen blogi

En halua kertoa lasteni asioita täällä, enkä laittaa kuvia heistä.

Työni sijaisvanhempana on sellainen, mistä on aika vähän sellaista sanottavaa, minkä saa sanoa ääneen.

Paljon olisi sellaista, mitä en voi sanoa ollenkaan tai sitten vasta pitkän ajan jälkeen.

Ja kun olen sellainen hetkessä eläjä, haluan sanoa heti sen mitä ajattelen. Ja kun en voi, en keksi mitään sanottavaa sitten ollenkaan.

Turhauttaa. Mä nautin suunnattomasti tänne kirjoittamisesta, mutta yhtäkkiä olenkin tilanteessa, että pitää olla niin hiljaa.

Haluaisin keksiä, mitä muuta voisin kertoa elämästäni kuin työstäni ja lapsistani. Isoimmista asioista mun elämässä, puolisoa unohtamatta.

En ole sisustaja, joten siitä ei ole mitään sanottavaa. Tai ennemminkin sisustus ei ihan hirveästi kiinnosta, vaikka haluankin viihtyisän kodin.

Harrastan käsitöitä, pianon soittoa, pyöräilyä ja pihan laittoa. Niissäkään ei ole paljon sanottavaa näin äkkiseltään ajateltuna. Teen käsitöitä silloin kun tekee mieli, soitan kun tekee mieli, pyöräilen kun se on mahdollista ja laitan pihaa kun on sellainen fiilis. Nämä kaikki on sellaisia aivot narikkaan -juttuja mulle. Teen niitä sen kummemmin suunnittelematta.

Tapaan ystäviä ja sukulaisia usein, mutta en halua jakaa heistä kuvia tietenkään. Ajatuksia kylläkin aina joskus, jos on ollut sellaiset mieleenpainuvat keskustelut.

Olen puhunut välillä rahajutuista ja minimalismista ja mitä se tarkoittaa mulle. Mutta nekin on sellaisia kausijuttuja vaan. Kirjoitan niistä silloin kun ne on mielessä. Viime aikoina ne ei ole ollut. 

Tyhjä pää ja se harmittaa. Kirjoitusfiilis on usein, mutta sitten on tyhjä paperi vaan edessä ja ei mitään sanottavaa.