Kaipaan innostumisen tunnetta arjessa

Välillä oma elämä tuntuu vaan lipuvan eteenpäin asioita hoitaen ilman, että teen sitä mitä haluan.

En nyt tarkoita mitään mullistavaa tai isoa, vaan sellaista arkista. Ja sillainhan sen osittain on hyvä mennäkin.

Tykkään esimerkiksi lukea kirjoja, mutta en vain tartu kirjaan. Teen jotain muuta ja sitten väitän että en vain ehdi. Ja silloin valehtelen itselleni.

Kyllä. Tiedän pohtivani tätä samaa asiaa tasaisin väliajoin. Oon kyllä kehittynyt elämään omanlaista arkea jo paljonkin, mutta välillä huomaan vaan tekeväni sitä mitä multa odotetaan. Täyttäväni päivät sillä ja unohtavani omat juttuni.

Aloin pohtia pientä nukuttaessa, että mitä on mun aikuisen elämän jutut. Mistä nautin ja mistä saan ne innostumiset ja hyvät fiilikset. Ne vaihtelee aika paljon. Paljon oon miettinyt tätä harrastuspohjalta. Kirjoittaminen, lukeminen, pyöräily, valokuvaus, pihan muokkaus, käsityöt, kävelylenkit jne. Näissä on aika paljon visuaalisia juttuja ja mielikuvituksella ja käsillä tehtäviä juttuja. Jotenkin kaipaan jotain uudenlaista tekemistä. Ja sellaista oikein kunnon innostumista, ettei tekemistään malttaisi lopettaa. En vain keksi mitä se voisi olla.

Entäs ammattimaisemmin ajateltuna? Mitä jos pienten hoitaminen ei olekaan se mun juttu tulevaisuuden työssäni? Oikeasti tämän "sanominen ääneen" hiukan pelottaa, koska oon pienten lasten hoitamisesta työkseni puhunut vuosia. 

Mutta sitten mua alkaa mukavasti sisällä taas kutkuttaa kun ajattelen työuraa ihan uudesta näkökulmasta. Mitä mahdollisuuksia se voikaan tuoda kun päästää irti vanhasta ajatuksesta? 

Ai että!

Miten voisin pieniin lapsiin yhdistää jotakin visuaalista, mielikuvitusta ja käsillä tekemistä? Jotain sellaista, missä kuitenkin pääsen kohtaamaan pienen lapsen. En hoitamisen merkityksessä, vaan jossain muussa.

ps. En ole perumassa toistaiseksi sijaisvanhemmuuden tehtävää, vaan ennemminkin siihen rinnalle jotakin muuta hommaa. Se kun ei tule olemaan kuitenkaan se loppuelämän "työpaikka" mulle, koska lapset kasvaa jne.