Rehellisesti väsynyt ja se on ok

Onko ollut oikea päätös, ja haluanko sitten sen pitkäaikaisen lapsen, kun tämä pikkuinen lähtee?

Aina vastaan, että kyllä, tämä on ollut oikea päätös. Ja kun pikkuinen lähtee, me jäädään odottamaan toista, tällä kertaa pitkäaikaista lasta.

Mutta rehellisesti? En tiedä haluanko minä.

Jos ajattelen asiaa taloudelliselta kannalta, joka kuulostaa sivumennen sanoen sekä tosi kylmältä, että realistiselta, meidän ehdottomasti kannattaa ottaa meille joku pikkuinen perheeseen. Vaikka tulot kuussa ovat samat silloin, kun käyn töissä, ne on tässä hommassa, mun tapauksessa, säännöllisemmät ja luotettavammat. Ja turvatut tulot.

Ja vaikka palaisin sitten jossakin kohtaa töihin ja pikkuinen menisi päiväkotiin tai kouluun, saisin hänestä edelleen pientä hoitorahaa. Eli silloin ne tulot olisi ihan pikkuisen korkeammat verrattuna nykyiseen.

En tiedä onko ikä, vai hormonien puute pikkuisen kanssa kun en häntä ole synnyttänyt, vai tottumattomuus syynä, etten meinaa kestää yövalvomisia. Väsyttää ihan hirveästi, jos joudun heräämään enemmän, kuin yhden kerran yössä.

Väsymys tekee mulle ainakin sen ajatuksen, että ihan sama mitä tarvitaan asian eteen tehdä, haluan nukkua enemmän ja olla pirteämpi. Ihan sama vaikka se tarkoittaisi sitten sitä, että meille ei voi tulla ketään, kunhan vain saisin nukkua.

Ja sitten kun taas saan nukkua monta yötä hyvin, vain yhdellä herätyksellä, (eli useimmiten) en ajattele yhtään näin.

Oon vaan onnellinen pienen läsnäolosta ja siitä, että saan olla kotona.

Kyllä, viime yönä heräsin monia kertoja ja siksi tämä taas on mulla mielessä.

Pienten lasten kanssa arkeen kuuluu välillä ne huonot yöunet. Se on vaan niin.

Ehkä minun pitäisi enemmän pohtia sitä, mitä väsymyspäivinä kannattaa asian korjaamiseksi tehdä, kuin sitä, onko tämä oikea ratkaisu.

Mitään isoja asioita ei kannattaisi koskaan ainakaan päättää väsyneenä.

Mä en näiden useiden viikkojen aikana ole ollut erossa pikkuisesta kun pari kertaa. Ja se on iso virhe meillä. Oon ihan poikki myös siitä, että mulla ei oikein oo ollut muuta elämää. Kaikki mun omat jutut on jäänyt pois.

Tämä oli se kouluttajien painottama juttu juuri mulle, mistä meidän ehdottomasti pitäisi muistaa huolehtia. He oli niin oikeassa!

Mutta se vaan on jotenkin unohtunut tai on niin paljon "helpompaa", että mä huolehdin ja hoidan pikkuisen joka päivä ja ilta, ja muut perheessä tekee omia juttujaan niin kun ennenkin. Ehkä siinä on taustalla myös itsellä tiedostamatta sitä ajatusta, että en halua kuormittaa perhettä liikaa tällä mulle äärimmäisen tärkeällä asialla, ettei kukaan heistä vaan ala sanomaan, että ei jaksakaan tätä uutta arkea. Ja siinä sivussa sitten oon unohtanut sen, että mun jaksaminen on ihan yhtä tärkeää, ja ehkä kaikkein tärkeintä, tämän asian kohdalla ja siitä pitäisi ehdottomasti huolehtia.

Eilen tehtiin ensimmäinen korjausliike asiaan. Olin illan saunomassa ystävien ja tuttujen kanssa. Oli ihanaa jutella jostain muusta kun omasta arjesta. Juttelin toki paljon siitäkin, koska ihmisiä kiinnostaa tosi paljon tietää miltä musta tuntuu ja miten tämä prosessi käytännössä toimii.

Tää on varmaan myös sellainen opettelun paikka. Sanoa joskus, että nyt en jaksa keskustella tästä, että tarvitsen muuta ajateltavaa.

Kirjoitin ensin otsikoksi, jatkanko ihan oikeasti? Koska en ollut oikeasti ihan varma siitä, kun aloin tätä kirjoittamaan. Mutta muutin sen otsikon. Tällä tavalla rehellisesti tunteet ja ajatukset auki kirjoitettuna, tiedän vastauksen. Kyllä jatkan. Ja siihen perään sanon; Saan olla välillä tosi väsynyt. Välillä saa tuntua siltä, että en kestä tätä ja en halua tätä. Se on niin normaalia. 

Nyt tartun kahvikuppiin ja kirjaan ja nautin päiväuniajasta. Ens yönä me taas nukutaan hyvin!