Väsymys uteluihin ja odotukseen
Ihmisiä kiinnostaa liikaa toisten työt. Eikö meissä ole mitään muuta kiinnostavaa?
Haluaisin itse rauhan tehdä töitä, selittämättä sitä muille.
Mulla on todella laajat tuttavapiirit, koska oon asunut aina aika pienellä alueella, jos ei varhaislapsuutta lasketa. Tunnen ihmisiä kolmenkymmenen vuoden ajalta koulumaailmasta, peruskoulut ja pari ammattikoulukertaa, lukuisista eri työpaikoilta ja lisäksi vapaa-ajan eri paikoista. Niin, ja tietysti lasten kavereiden ja koulukavereiden maailmoista.
Olen todella kyllästynyt törmäämään uudessa työpaikassa tuttuun ja selittämään miten mä just siellä olen töissä. Ei ihmiset mitään pahaa tarkoita ja yleensä se on sellaista ilahtumisen kaltaista yllättävää törmäämistä ja siitä johtuvaa kysymystä, mitä sä täällä? Itsekin saatan sortua sellaiseen huomaamatta.
Tai jos minulla on uusi pikkuinen, ihmiset on tosi halukkaita tietämään miten on mennyt uuden kanssa. Siinäkään he eivät tarkoita mitään pahaa.
Mutta voi että olen väsynyt siihen! Väsynyt jatkuvasti selittämään ihmisille omia työvalintoja, omaa arkea tai keksimään ympäripyöreitä vastauksia, jotta ei tarvitsisi selittää tai kertoa mitään.
En nimittäin halua olla myöskään epäkohtelias ja sanoa eri tavoin, ei kuulu sulle.
Mä tiiän mitä haluaisin tehdä työkseni. Oon kokeillut sitä ja nauttinut siitä. Mutta ongelma on se, etten voi hakea sitä työtä mitenkään. Mun täytyy vaan odottaa, että sitä työtä tarjotaan mulle.
Olen väsynyt odottamaan. Olen väsynyt epävarmuuteen ja toiveikkuuden ylläpitämiseen.
Jospa huomenna, jospa ensi viikolla, jospa ensi kuussa. Kohta kaksi vuotta tätä. Väleihin keikkaa päiväkoteihin, ruokakauppoihin ja muutamia lyhytaikaisia sijoitettuja lapsia.
Epävarmuutta siitä, tuleeko rahaa, milloin sitä tulee, paljonko sitä tulee ja saanko kaiken rahan mikä mulle kuuluisi. Palkanmaksupäiviä saattaa kuukaudessa olla yksi tai sitten niitä saattaa olla vaikka viisi. Riippuen siitä, missä olen ollut töissä.
Haluaisin töitä. Haluaisin säännöllisen tulon kauemmin kuin pari kuukautta. Mitä mulla ei ole koskaan mun elämässä vielä ollut.
En jaksa enää odottaa, mutta en myöskään uskalla ilmoittaa etten enää odota. Koska jos ne olisikin just huomenna, ensi viikolla tai ensi kuussa mulle soittanut hommista. Sen aikaa jaksaisi aina odottaa. Mutta kun sitä odotusaikaa ei tiedä kukaan.
Katson netistä avoimia työpaikkoja. Millaista voisin tehdä, missä voisin viihtyä, mitä työtä jaksaisin tehdä viisi päivää viikossa? Kuinka kauas minun pitäisi lähteä, jotta en törmää aina tuttuihin?
Ei siellä ole mitään mistä innostuisin.
Siirryn selaamaan opiskelupaikkoja. Mikä ala kiinnostaisi? Montakin erilaista opintopolkua löydän, jotka saa innostumaan. Mutta ainiin, mistä saan sitten rahaa? Samalla pitäisi siis jatkaa tätä keikkailua ja epävarmaa tulotilannetta. Eli ei oikein ole sekään mikään ratkaisu.
Ei ole mitään hyvää ja nopeaa ratkaisua. Harvemminpa niitä on isoihin juttuihin. Osaisinpa edes päättää suunnan mihin lähden. Mikä on se tavoite, mihin tähtään?
Ja taas palaan samaan, haluan olla kotona pikkuisten kanssa. Nautin siitä ja se tuntuu ihan omalta jutulta.
Odotan siis. Jospa tänään, jospa huomenna, jospa ensi viikolla tai ensi kuussa soisi puhelin.
Samalla opettelen tapoja sanoa kohteliaasti puolitutuille, ei kuulu sulle.