"Yksi pieni voisi tarvita juuri teidän perhettä. "

Tuli puhelu. Yksi pitkä puhelu, jonka aikana jo ajattelin, että kyllä, kyllä kuulostaa ihan meille sopivalta pieneltä.

Minulle kerrottiin kaikki mitä hänestä tiedettiin. Perheen asioita, terveysasioita, miten on mennyt vastaanottoperheessä, millainen persoona hän on ja miten tapaamiset ja yhteydenpito perheen kanssa on sujunut.

Tunnin päästä soitin takaisin, kyllä hän meidän perheeseen sopisi, mutta voisiko yhden asian selvittää ennen sitä.

Asia selvitettiin seuraavana päivänä ja sen jälkeen pyörät laitettiin pyörimään. Eli sovittiin aika perheen tapaamiseen ja alustavasti muitakin aikatauluja. 

Heti kun puhelu tuli, kaikki ne minun viikkojen ja kuukausien ajan olleet epäilyt siitä, onko tämä meidän juttu ollenkaan, kaikkosivat savuna ilmaan mun mielestä ja olin vain ihan varma sydämestä asti, että kyllä, me halutaan tätä ja tää pieni on meille just sopivan kuuloinen.

Nyt sitten vasta, seuraavan päivän lopullisen kyllä -vastauksen annettuani, kysyin pienen etunimen. Merkityksellinen asia oman mielen prosessin kannalta. En halunnut tietää nimeä ennen kyllä -vastausta, koska en halunnut päätöksen henkilöityvän kehenkään tiettyyn. Mutta kun alan mieltä ja ajatuksia aktiivisesti kääntämään uutta ihmistä ja arkea kohti, tarvitsen nimen, jotta pikkuinen alkaisi tuntumaan tutulta ja hänen kotiutuminen minun mieleen ja sydämeen voi alkaa. Vähän vaikea selittää nimen merkitystä tässä prosessissa. Kaikilla sijaisvanhemmilla ei varmastikaan ole näin.

Viikon ajan jännitin, olin innoissani, tein päässäni listaa tarvikkeista juuri hänen ikäiselleen pienelle, katsoin kodin kaappeja läpi ja kiertelin kirppareita pieni ihminen ajatuksissa, mutta en halunnut kuitenkaan hankkia mitään, ennen perheen ja pienen tapaamista. 

Sitten yhtenä iltapäivänä tuli ensin viesti ja sen perään hetken päästä puhelu, että valitettavasti homma laitetaan jäihin. Yllättäen on tullut esille asioita, mitkä pitää selvittää ja sille ei voi mitään. Unohdetaan toistaiseksi koko juttu. 

Nyt harmittaa. Harmittaa ihan hirveän paljon. Ehdin jo ajatella helpompaa arkea, vakaampaa ja stressittömämpää elämää.

Ja mielessä pyörii taas kysymykset, miksi just meidän pitää odottaa näin kauan? Ollaan jo kaksi vuotta odotettu. Miksi just meille käy tällain aika harvinaisesti, että hommat laitetaan pyörimään ja sitten jarrutetaan? Eipä niihin kukaan osaa vastata.

Valitettavasti myös se sama vanha kela alkoi taas pyöriä mielessä. Ehkä mä en haluakaan meille ketään, ehkä meille ei ole tarkoitettu ketään, ehkä mä en jaksa enää odottaa ja elää epävarmuudessa. Ehkä maailmasta löytyy joku muu työ, mistä nautin täysillä ja se sopii mulle. Ehkä, ehkä ja jos ja jos. Huokaus.

Onneksi me ei kerrottu vielä lapsille.