Tuli puhelu. Yksi pitkä puhelu, jonka aikana jo ajattelin, että kyllä, kyllä kuulostaa ihan meille sopivalta pieneltä.

Kun olen väsynyt työstä, mietin ensimmäisenä työn vaihtamista. Mutta eihän se ole aina oikea ratkaisu, koska ihan varmasti jokaisessa työssä on joku väsyttävä tekijä. Se vaihtamisen tarpeellisuus riippuu siitä, mikä siinä työssä väsyttää.

Kun väsyttää ja sen seurauksena mieli meinaa vähän laahata siellä negatiivisessa mössössä, olis hyvä yrittää nähdä ne päivän positiiviset jutut. Ne isot ja varsinkin ne pienet ilot.

Kiikun ja pidän sylissä uutta pientä. Tuijotan ikkunan takana olevia kauriita. Yksi ukko ja kaksi akkaa. Kauniita ne kauriit on. Niin kuin aina.

Ihmisiä kiinnostaa liikaa toisten työt. Eikö meissä ole mitään muuta kiinnostavaa?

Perjantaina se alkoi kyllä ärtymyksen ja turhautumisen tunteilla, kun mönkijä oli rikki ja siihen ei saanut varaosia ja just tänä viikonloppuna olisi ollut aikaa tehdä puuhommia, johon tarvitaan oleellisesti sitä mönkijää. Ensi talvi ja meille korkeammat sähkön hinnat mielessä. Tämä talvi ollaan oltu onnekkaita vanhan sopimuksen voimassaolosta.

Tänään mun päässä on pyörinyt kaksi lausetta;

Tämä on ollut meidän perheessä vaikea aihe, koska suurin osa kotitöistä, mitä pyydän lapsia tekemään, ei huvita niitä. Ja koska mikään meidän kokeilema malli ei ole tähän mennessä toiminut.

*Päiväkirjamerkintä viime kesältä.

Välillä oma elämä tuntuu vaan lipuvan eteenpäin asioita hoitaen ilman, että teen sitä mitä haluan.

Mitä meidän perinteisiin kuuluu joulunpyhinä?

Oon ajatellut vuosia olevani pahasti sokerikoukussa.

Pidin vielä yhden vapaapäivän, koska ei ollut tullut keikkaa tarjolle tuttuihin kivoihin paikkoihin ja ryhmiin. Ensin meinasin vain siivoilla ja tehdä paljon kotitöitä, koska sellaiseen olisi vielä ollut aikaa, mutta en sitten kuitenkaan halunnut. "Viimeinen" vapaapäivä pitää käyttää hyvin. Tein siis palapeliä koko päivän.

Tämä sijaisvanhemman työ ja elämäntapa on ennen kaikkea tunnetyötä. Avaan kotini ja sydämeni pienille lapsille, joilla ei ole kaikki elämässä niin hyvin kun pitäisi.

Miksi en keksi mitään sanottavaa tänne nykyään?

Onko ollut oikea päätös, ja haluanko sitten sen pitkäaikaisen lapsen, kun tämä pikkuinen lähtee?