Alku

Hän päästi ähkäisyn. Tarkoittaako se mahakipua, nälkää, kakkahätää, sylin tarvetta, tylsyyttä vai oliko se vain ähkäisy vailla merkitystä?

Kuulostelen ääniä ja katson ilmeitä. Yritän arvata. Monesti arvaan oikein, mutta en läheskään joka kerta. Huomenna olen jo viisaampi, tiedän ehkä yhden asian hänen rytmistään enemmän, kunnes se taas muuttuu.

Googlaan. Ruokamääriä, unimääriä ja unirytmejä, neuvoloita, rattaita ja turvaistuimia, oikeaa ja hyvää tapaa tehdä sitä, tätä ja tuota.

Aivoni ovat ylikuormittuneet kaikesta uudesta tiedosta ja en muista sanoja. Puhuin uuden ulkolämpömittarin ostamisesta. Sanoin ostavani sellaisen perinteisen, missä liikkuu se hemoglobiini. Meni se melkein oikein. Hemoglobiini ja elohopea on kuitenkin sanoina aika lähellä toisiaan. 

Ennen herätessäni kävin vessassa ja pesin hampaat. Sitten keitin kahvin, söin yhden leivän ja join ison motin kahvia hitaasti. Siinä saattoi mennä puolikin tuntia helposti.

Ja nyt. Nyt minä herään kun kuuluu pinnasängystä juttelua, käsien heilumista pinnoja pitkin ja jalkojen nostelua ylös ja kantapäiden paukauttamista patjaa vasten. Niin tuttuja ääniä, mutta olin ne vain unohtanut vuosien kuluessa.

Heräämisen jälkeen teen aamutoimet pienelle ja annan hänelle aamupalan. Sitten menen itse vessaan. Mutta en kuitenkaan ehdi pestä hampaita, kun pienellä on jo asiaa minulle. Asian jälkeen menen pesemään ne hampaat. Sitten hän onkin jo vailla syliä. Yritän sylitellä ja keittää kahvia ja tehdä leivän itselle, kaikkea yhtäaikaa, onnistumatta siinä kovinkaan hyvin.

Kun vihdoin istahdan kahvikuppini kanssa pöytään, hörppään siitä muutaman kerran, on pikkuisella jo seuraavan asian aika. Hoidan asiaa, sylittelen, juttelen ja katselen ikkunasta. Jossain vaiheessa huomaan kylmän puolillaan olevan kahvin pöydän reunalla. Keitän uuden. 

Yhtenä yönä heräillessä ihmettelin mikä kylmä juttu mun jaloissa pyörii koko yön. En kuitenkaan yöllä sitä jaksanut katsoa. Pissavaippahan se. Onneksi ei kakka.

Toisena yönä tunsin jotain kovaa lonkan alla. Leluja.

Kaikenlaista sitä sänkyyn jääkin päivän aikana.

Päivät on pitkiä, mutta silti aika juoksee. En ehdi tehdä kotitöitä paljoakaan. Laitan pyykit koneeseen pyörimään aamulla ja sitten joskus myöhään iltapäivällä taas muistan ne. Haen ne koneesta pois, mutta en ehdi kuitenkaan niitä ripustaa kuivumaan heti. Onneksi on muita käsiä perheessä, jotka voivat sen tehdä. Ja ne monet muut asiat, joita ennen tein, mutta nyt en ehdi. 

Iltaisin jo hiukan odotan, että hän nukahtaa. En ole tottunut näin intensiiviseen elämään kenenkään kanssa vuosiin. Sitten kuitenkin kun katson nukkuvaa pientä, toivon hänen heräävän, jotta saisin taas painaa hänet rintaa vasten ja heijata.

Vaikka nautin paljon, niin silti myös väsyn alkuun helpommin. Ennen kun totun taas.

On ihanaa kun kädet on täynnä tällä tavalla. Tätä minä odotin vuoden. En osannut ajatella etukäteen millaista tämä tarkalleen olisi, mutta oon niin tykännyt!