Hänestä tuli rakas

Hän heräsi seitsemältä, annoin hänelle tutin suuhun ja kävin lämmittämässä pullollisen maitoa. Hän olikin sillä aikaa jatkanut unia. 

Puolen tunnin kuluttua hän heräsi uudestaan. Nousin ylös ja sanoin pikkuiselle huomenta. Sain leveän hymyn ja ojennetut kädet takaisin.

Nostin hänet syliin ja rutistin. "Olet ihana!"

Väsytti ja päätin syöttää hänet makuultaan. Samalla saisin itse vielä hetken levähtää ja pitää silmiä kiinni.

Yllättäen hän nukahtikin siihen minun viereen pullollinen maitoa vatsassaan. 

Ja hän nukkui tunnin. Minä en nukkunut, koska en uskaltanut. Pelkäsin hänen pyörähtävän unissaan sängystä lattialle.

Taas hänen herätessä sain leveän hymyn. Noustiin yhdessä ylös ja laskin hänet keittiön matolle. Keitin itselle kahvin ja tein aamupalaleivät. Pikkuinen seurasi minua koko ajan katseellaan ja aina kun katsoin häntä ja juttelin, hän hymyili leveästi vastaukseksi.

Silloin se tunne tuli. Hänestä oli tullut rakas. Rakastin pikkuista koko sydämestäni. Se tuntui ihanalta, mutta samalla se sattui. Hän lähtee meiltä pois, enkä koskaan enää tapaa häntä. 

Kolme viikkoa ja yksi yö siihen päälle kasvatti tämän tunteen minussa.

En halunnut, että tämä tunne tulee, koska tiesin pikkuisen lähdön olevan sitten vielä vaikeampaa. Mutta samalla tämä on ihana tunne. Voin rakastaa lasta, jota en ole itse synnyttänyt.

Tätä olin pohtinut ja hiukan jännittänytkin etukäteen. Mitä jos se rakkaus ei tule? Mitä jos vieras lapsi tuntuu velvollisuudelta vielä pitkänkin ajan jälkeen?

Nyt en enää epäröi sitä yhtään, haluanko olla sijaisäiti jollekin pikkuiselle. Voin rakastaa, hoivata ja huolehtia. Ja saan nauttia kiireettömästä arjesta. Kuormittavan alun jälkeen tulee hyvä arki. Se tuli nyt, joten eiköhän se tule jonkun toisenkin pienen kanssa.