Joskus vanhemmuus hapottaa

Vapautta ja omaa aikaa kiitos!

Kannatan positiivisen asenteen opettelua jokaiselle. Kaikista arkisista tapahtumista ja jutuista, voi löytää myös sen hyvän puolen. Aina se ei löydy heti tai helposti. Tänään on vaikeampi päivä ja vaikka pyrin positiivisuuteen, en siihen aina rehellisyyden nimissä kykene. Siksipä nyt hieman avaudun.

Joskus vanhemmuus ja äitiys hapottaa. Ei jaksaisi olla äiti ja aina tarvittava ja saatavilla oleva ihminen.

Tarvitsen vapautta vastuusta. Tarvitsen omaa aikaa ja ystävien kanssa vietettyä aikaa ja puolison kanssa kaksin vietettyä aikaa.

Miksi juuri nyt hapottaa?

Meillä on ollut muutaman kuukauden aikana parit karanteenit perheessä ja sen myötä etäkoulut. Karanteenit saa hapottamaan. Et saa tavata kavereita, lapset joutuu ottamaan suuremman vastuun itsestä ja opiskelusta. Ja nämä lämpimät säät ovat saaneet ihmiset kokoontumaan ulos pienin porukoin ja me ollaan kaikesta jääty paitsi. Ensimmäiset tapaamiset ulkona ja me ei päästy mukaan. Jos ne olis olleet toiset tai kolmannet tapaamiset, ne ei olisi haitanneet ihan niin paljoa. Mutta nyt jäätiin niin ulkopuolelle.

En ole paljon poissa kotoa, iltalenkkejä lukuun ottamatta, omilla lomilla tai puolison kanssa yhteisillä. Tarvitsen niitä kuitenkin aika ajoin. Ilman lapsia olemista ja ilman puolisoa olemista. Olla vastuussa vain itsestä ja kuunnella vain itseä, ja sitä kaveria kenen kanssa on sillä hetkellä. Se tuo sitä vapautta välillä äitiyteen ja taas jaksaa niin paljon paremmin olla hyvä äiti.

Parin kuukauden sisällä olen yrittänyt kolme kertaa lomailla ja aina se on peruuntunut. Ensin oli tarkoitus tavata suvun naisten kesken. Sitten tuli ensimmäinen karanteeni. En lähtenyt sinne, vaikka itse en ollutkaan karanteenissa, koska paikalla oli riskiryhmään kuuluvia naisia. Se tuntui vähän pahalta. 

Sitten meillä oli sovittu kaikille lapsille yökyläpaikka kavereiden luona yhdeksi kokonaiseksi viikonlopuksi. Meillä oli tarkoitus puolison kanssa mennä asuntoautolla johonkin luontoon rentoutumaan. Kaksin. Kahdestaan emme ole olleet viime kesän jälkeen prideiltoja lukuun ottamatta. Onneksi on ollut ne! 

Torstaina iski itselle todella pahat allergiaoireet päälle ja emme lähteneet. En vain jaksanut, makasin vain sohvalla koko viikonlopun. Osa lapsista meni kavereilleen ja osa jäi kotiin. Harmitti niin paljon! Vihdoin me saatiin kaikki yhtäaikaa kavereille ja sitten minä oon kipeä.

Viime viikonloppuna sitten oli ne ystävän synttärit ja ne peruuntui viisi minuuttia ennen siihen puhelinsoittoon, että jääppä kotia. Se tuntui jo niin pahalta, että itkin valtoimenaan hetken. Olisin niin tarvinnut sitä juttelua ystävien kanssa. Miten voi olla näin surkea tuuri? 

Tämän lasten ja oman karanteenin olen nyt oikein tsempannut itseä ja ajatellut, no onneksi ne omat kaksi vikaa päivää saan olla yksin kotona ja lapset koulussa. Ehdin vähän keräillä itseäni. Niin ei. Yksi lapsista joutui tänään jäämään kotiin yhden sairauden takia, joka aina välillä hänelle tulee. Tämä alkaa olla niin käsittämätöntä, että jo melkein naurattaa. No ei naurata, vaan itkettää.

Pientä toivoa 

Ensi viikolla on uusi yritys suvun naisten tapaamisessa. En uskalla edes toivoa enää sen onnistumista. Olen sanonut, että pääsen, mutta en usko sitä itse. Se olisi jo aivan ihme! 

Tänään ehdotan miehelle, että yritettäisiinkö tällä viikolla lähteä edes yhdeksi yöksi asuntoautolla pois kotoa. Lapset mukana tietenkin, kun ei heille niin nopeasti kaikille järjesty yöpaikkaa. Jos lähtisi ja näkisi muita maisemia, sekin varmasti helpottaisi omaa kökköä fiilistä. Kyllä se oma lomakin siellä nurkan takana jossakin luuraa. En vain tiedä sitä vielä.