Liikunnan iloa

Mistä sitä voi löytää?

Mä hoksasin viime viikolla mistä löydän liikunnan ilon ja motivaation. Tämä ajatus on kolkutellut pitkin viime syksyä mun mielen perukoilla ja lopullinen vahvistus tuli Susanne Valkeakarin ja Petteri Korkalan kirjasta; Löydä liikunnan ilo: liiku omalla tyylilläsi.

Suosittelen lukemaan, jos liikunnan jojoilu on sulle yhtään tuttua.

Kirjassa paneudutaan pohtimaan erilaisten ihmisten syitä jojoiluun liikunnassa ja pohditaan motivaatioita liikkumiselle. 

Tiedätkö tunteen kun näät juoksijoita ja ajattelet, kunpa minäkin olisin juoksija? Sitten alat juosta lyhyitä lenkkejä, muutaman viikon jaksat sitä ja sitten se vähitellen jää. Kunnes taas muistat haaveilleesi olevasi juoksija ja taas aloitat sen. Kunnes se jää uudestaan. Jojoilu urheilussa on mulle tosi tuttua ja tavallista. 

Mistä tykkään ja mistä en.

Aloin miettiä asiaa ensin siltä kannalta, että mistä en pidä liikunnassa. Niitä negatiivisia juttuja kun meidän ihmisten on helpompi aina löytää.

Mä en pidä liian rasittavasta liikunnasta. Sellaisesta, missä hengästyy todella paljon, kylkeen alkaa pistämään, lihakset menee maitohapoille ja seuraavana päivänä on kauhea jumi niissä. Tällainen on mulle niin epämiellyttävää, että jos koen tällaista paljon, mä en saa siitä liikkumisesta paljoakaan iloa ja sitten oon mieluummin liikkumatta. 

Haluan kyllä hengästyä ja hikoilla, mutta vain vähän aikaa kerrallaan.

Mä en myöskään pidä kilpailemisesta yhtään. Liian stressaavaa. Tai sellaisten ihmisten kanssa liikkumisesta, joilla se kilpailuvietti on niin kova, että se kilpaileminen tulee niiden selkärangasta. 

Tykkään liikkua porukalla ja yksin. Vaihdellen. Porukassa on mukavinta jutustelu siinä liikunnan lomassa. Yksin taas liikkuessa tykkään katsella maisemia, olla ajatuksissani tai joskus kuunnella äänikirjaa.

Ostin kesällä sähköpyörän ja ehdottomasti parasta siinä on ollut se, että oon voinut valita hikoilenko paljon, vähän tai en yhtään. Mulle, joka ei pidä siitä jalat maitohapoilla polkemisesta yhtään, tämä on täydellistä.

Normipyörällä tykkäsin myös ajaa, mutta siinä se liikunta oli taas sitä jojoilua. Sähköpyörällä sitä ei tapahtunut. Ajoin koko syksyn lumien tuloon asti monta lenkkiä viikossa ja monia työmatkoja ja kauppareissuja. 

Nyt odotan kovasti lumien sulamista ja uutta, pidempää pyöräilykautta.

Tästä pyörän ostamisesta ja vain lumettomaan aikaan ajamisesta väänsin itselleni aluksi stressin aiheen. Jos olen ostanut kalliin pyörän, sillä pitäisi ajaa läpi vuoden. Mitä järkeä muuten koko hankinnassa on?

Mutta. Jos olisin ajanut väkisin myös talvella, en olisi saanut siitä iloa, vaan näppien ja varpaiden jäätymistä ja jojoilua urheilussa. Lisäksi vaarana olisi ollut koko tulevan kesäkauden pyöräilyt. Jos pyöräily on epämiellyttävää useita kuukausia putkeen, sitä ei ehkä kovin hanakasti ole lähdössä pyöräilemään kevään koittaessa.

Pyöräily on mun intohimo sulan maan aikaan. Muuna aikana teen jotain muuta. 

Tykkään rauhallisesta liikunnasta ja se on yhtä hyvää liikuntaa, kun sellainen nopeatempoinen ja itsensä rääkkääminen. Jotkut tykkää enemmän rääkistä, ja se on oikein ok, mutta mä en tykkää.

Mun liikuntajojoilu on vähentynyt huomattavasti, kun tiedän nyt millaisesta liikunnasta tykkään ja en väkisin yritä lokeroida itseäni toisenlaisen liikkujan lokeroon. 

Pienikin määrä liikuntaa on tyhjää parempi.

Liikuntaa voi harrastaa myös vähän. Voi käydä puolen tunnin kävelyllä hikoilematta, ilman syyllisyyttä siitä, että liikkui niin vähän ja vähemmän tehokkaasti. Se puoli tuntia on tosi paljon enemmän liikuntaa, kun se sohvalla löhöily miettien, ettei jaksa lähteä hikoilemaan.

Tämä oivallus on tuonut mun arkeen tosi paljon liikuntaa. Pikkulenkkejä, joskus portaita hissin sijaan, pyöräily lähikauppaan, kävely postilaatikolle ja niin edelleen. Niissä ei hikoile, mutta ihan varmasti ne pitää kuntoa yllä, mahdollisesti nostattaakin sitä. Ja ainakin tällainen on tuonut tosi paljon hyvää mieltä ja oloa.