Pitkiä vai lyhyitä sijoituksia meille?

*Päiväkirjamerkintä viime kesältä.

Mitä sitten kun pieni lähtee? Kiinnyin, vaikka yritin estellä.

Tuntuuko toinen pieni yhtä ihanalta heti? Voiko se mitenkään tuntua? 

Olen tykännyt tästä hommasta kaikkinensa. Miksi silti epäröin uutta lasta? Ehkä se on tämä alun opettelu, mikä vie älyttömästi aikaa ja voimia, joka saa epäröimään sen uudelleen kokemista.

Mitä minä sitten teen kun tämä pikkuinen lähtee? En tiedä. Tuntuu todella turhalta palata entisiin töihin. Ne tuntuu nyt entistä vähemmän omilta jutuilta. Ja ne tuntuu entistä enemmän merkityksettömiltä. 

Sen tiedän, ettei tämä vastaanottoperheenä toimiminen ole mun juttu. Kaikki ne alun opettelut, yövalvomiset, muun elämän rajoittaminen vähäksi aikaa pienen ympärillä ja se lapsesta luopuminen. Ei. Tällainen on liian rankkaa minulle, jos tekisin jatkuvasti.

Tämä kaikki kuuluu osana tähän hommaan ja alun vaikeudet ja työläydet kerran tai kaksi koettuna ei haittaa yhtään, kun tietää niiden menevän ohi. Ja kun pieni on vaan niin ihana, että ne tuntuu sen rinnalla vähäpätöisiltä. Mutta kun jatkuvasti ajattelen pienen lähtevän meiltä pois ja meidän kokevan kaiken uudelleen sitten joskus uuden pienen kanssa, ne työläydet väsyttää enemmän.

Toisaalta. Ei näitä kannata etukäteen murehtia ja miettiä liikaa. Pohtii asiaa sitten kun sen aika on.*

Samanlaisia ajatuksia on myös nyt, tämän uuden pikkuisen myötä.

Uskon pitkäaikaisesti sijoitettujen lasten hoitamisen olevan mulle parempi vaihtoehto kuin tämä lyhytaikaisten hoitaminen.

(Termit saattaa tässä tekstissä olla nyt väärät, mutta ajatus tulee kuitenkin selväksi.)