Pakahdun onnesta ja kaipauksesta

Keskiviikkoiltana juhlimme ystävän tulevaa vauvaa. Ihana ilta täynnä naurua, vauvajuttuja, imetysasioita ja synnyttämistä. 

Juhlimme viimetipassa, vaikka luulimme olevamme hyvissä ajoin liikkeellä. Eilen pikkuinen ihminen saapui jo maailmaan. Alle kaksi vuorokautta myöhemmin kun hänet toivotimme ystävinä tervetulleeksi. Niin rakas pieni ihminen jo nyt, vaikka en ole vielä tavannut kuin kuvissa.

Sain kuvaterveisen ja ilmoituksen, että kaikki on mennyt hyvin. Onneksi olin päässyt jo töistä, koska kurkkuuni nousi pala ja kyyneleet valuivat onnesta. Olin onnellinen siitä, että ystävä sai toivomansa ihanuuden ja siitä, että kaikki oli mennyt hyvin. Synnyttämiseen liittyy itsellä jonkin verran pelkoja, joten jännitän läheisten puolesta sitä tapahtumaa etukäteen aika paljon.

Ja sitten kun uskalsin olla rehellinen itselle, itkin omaa kipua. Miksi minä en voi saada sitä mitä haluan? Miksi joudun niin kauan odottamaan? Voi miksi näen ja kohtaan niin paljon vauvoja ja pieniä ihmisiä ja kukaan niistä ei ole minulle tarkoitettu?

Ja sitten kuitenkin samalla onnellinen tunne siitä, että onneksi näen ja kohtaan. Saan sylitellä ja rauhoitella heitä, nuuhkutella sitä vauvoille ominaista ihanaa tuoksua ja hoitaa heitä silloin kun vanhemmat eivät hoida. Olen hyvässä tilanteessa tavallaan, saan kaipaamaani vauvakuplaa hyvin usein, mutta samalla se saa minut välillä jopa raastavan ikävän ja kivun kouriin. Ei läheskään aina, mutta välillä.

Tällä viikolla olen kohdannut erityisen paljon vauvoja ja vauvamaailmaa. Olen ollut töissä pienten ryhmässä. Ei siellä suoranaisia vauvoja ole ollut, mutta pikkuisia kävelemään opettelevia taaperoita.

Torstai-illan juhlissa oli yksi vauva mukana ja sain onneksi häet syliini. Eilen sisko tuli käymään oman taaperon kanssa, jotta taapero muistaa meidät ja meidän kodin hyvin. Olen luvannut pitää puhelinta yötäpäivää päällä ja lähellä seuraavan kuukauden ajan, koska taaperosta on tulossa isoveli. Ensi viikolla olen luvannut hoitaa muutaman tunnin toisen ystävän pikkuista ihmistä.

Ja sitten tietysti ne vauvajuhlat keskiviikkona ja hänen syntymänsä eilen. 

Toivon, että tämän teksin ymmärtää niin kun olen sen tarkoittanut. Olen äärimmäisen onnellinen toisten puolesta heidän vauvoistaan ja siitä, että saan olla osana heidän elämää. Mitään en vaihtaisi, enkä minkään haluaisi olla toisin. Mutta sen lisäksi tunnen sitä omaa kaipausta ja kipua. Ja se ryöpsähtää välillä todella voimakkaasti pintaan. Niin voimakkaasti, että itsekin vähän säikähdän.

Siinä ei taas ole mitään yllättävää, että tästä voimakkaasta tunteesta tunnen syyllisyyttä. Väkisin tulee mieleen myös se, että olenko väärä henkilö sijaisäidiksi kun tunnen näin kovaa kaipausta pikkuisiin. Mutta en minä ole. Käsittelimme tämän asian koulutuksessa kouluttaijien kanssa ja ei ole väärin tuntea näin. Eikä ole väärin toivoa itselle jotakin. Se ennemminkin auttaa sijoitetun lapsen kanssa vaikeissa hetkissä jaksamaan paremmin, kun on niitä muita syitä ryhtyä sijaisvanhemmaksi, kuin vaan se pelkkä auttamisen halu.