Pitkältä tuntuva odotus
13.10.2021
Koen uudelleen vanhoja tunteita.
Nyt kun odotamme pikkuista, vanhat muistot, tunteet ja pelot nousevat vahvasti pintaan.
Näen lastenrattaita joka puolella ja aina se sykähdyttää. Kunpa minullakin olisi jo!
Odotus on pitkä siksi, kun en tiedä sen päättymispäivää.
Kun kuopus syntyi, meille kerrottiin sairaalassa heti synnytyksen jälkeen, että hän on meidän viimeinen vauva. Se ei ollut meidän valinta. Se oli surullista. Välillä raastavan surullista. Halusimme ison perheen. Neljä lasta on jo iso perhe, mutta halusimme jotain muuta. Emme halunneet kuulla lääkäriltä, että se oli nyt tässä. Emme tarkkaan tienneet mitä halusimme, mutta emme ainakaan sitä, että lasten lukumäärä tulee täyteen lääkärin sanojen vuoksi.
Meitä yritettiin silloin lohduttaa monella tapaa. Saitte kuitenkin neljä, jotkut ei saa yhtään. Voittehan te adoptoida ja niin edelleen. Niin, mutta halusin oman. Halusin niin kovasti, vaikka vasta hetki sitten olin saanut. Silti syli tuntui jo valmiiksi pikkuisen tyhjältä. Asia on liian lopullinen. Liian iso meille. Kunnes aika auttoi.
Muistan monia kertoja tässä vuosien aikana nuorimman syntymän jälkeen, kun multa on kysytty, olenko raskaana tai milloin meidän vauva syntyy. Se on sattunut aina, vaikka olen kysyjälle hymyillen todennut, etten odota. Kysyjä on joskus nolostunut ja joskus vain ohimennen todennut, että ai jaa, mä luulin. Ja sen jälkeen todennäköisesti unohtanut koko asian. Minä olen sen jälkeen viikkoja ollut taas sisältä rikki. Joka kerta se kysymys on aukaissut sitä vanhaa haavaa yhdenlaisesta lapsettomuudesta. Rupi on siihen ehtinyt välissä kasvaa, mutta se haava ei ole koskaan kokonaan kadonnut, eikä katoa.
Mitä jos
Nyt odotan meille pikkuista toisella tavalla. Odottaminen on erilaista, koska en voi valmistautua asiaan hankkimalla asianmukaisia tarvikkeita pienen hoitoon. En tiedä vielä millaisia tarvitsen, koska en tiedä lapsen ikää ja muita tarpeita. Mutta samanlaisia tunteita ja jossitteluja tähän liittyy. Samat vanhat tunteet heräilee eloon. Nyt onneksi osaan ymmärtää ja käsitellä niitä.
Mitä jos tämä menee niin, ettei meille tulekaan lasta? Mitä jos joku sossu sanoo että kouluttaja ei huomannut teissä tällaista ja tällaista ja te ette saakaan pientä?
Mulla venähti nilkka jokin aika sitten ja se oli pari viikkoa kipeä ja kaikkea en voinut sillä jalalla tehdä. Se sai jossittelemaan vielä yhtä asiaa. Mitä jos mulla menee jalka poikki ja just silloin mulle soitetaan, että otatko tämän pikkuisen viikon päästä ja joudun sanomaan ei?
Mitä jos lapsi on itkuinen? Mitä jos väsyn? Mitä jos joku sanoo, että olen huono sijaisäiti tai huono äiti?
Kysymyksiä
Nyt meiltä kysytään toisenlaisia kysymyksiä. Tutut ja puolitutut kysyvät. Joko on kuulunut jotain? Joko teille on tulossa? Milloinhan saatte pienen? Miten teille sattuikin näin pitkä odotus? Hei, mahtavaa kun olette ryhtyneet tuohon. Mekin ollaan joskus ajateltu tota sijaisvanhemmuutta. Me seurataankin miten teillä menee ja mietitään sitten itsekin asiaa lisää.
Vastaan näihin hymyillen, koska ymmärrän hyvin ihmisten kiinnostuksen asiaa kohtaan. Niinpä, jännä juttu, ei vielä, vähän jännittää jne. Mutta tiedätkö, sisälläni tunnen toisin. En haluaisi vastat hymyillen. Haluaisin vain sanoa, että älä kysele, kyllä mä kerron sitten kun jotakin kuuluu. Jokin näissä kysymyksissä nostaa ne samat fiilikset pintaan, kun vuosia sitten. Niitä tunteita, kun minulta kysyttiin, olenko raskaana ja en todellakaan ollut ja se kysyminen sattui. Ihan kuin sitä kysymystä olisi jollakin oikeus kysyä. Haluaisin rauhan tähän odotukseen.
Vielä asia erikseen on ne kysymykset, paljonko mä saan tästä rahaa. Voiko tökerömpää olla? Mun vastaus on ollut se, sen verran saan, että voin jäädä kotiin. Päätin seuraavalla kerralla vastata, että voin kertoa, jos sinä kerrot ensin kaikki omat tulosi. Yhtä kohtelias vastaus kun kysymyskin.
Hyvä äiti
Joku sanoo meidän olevan hyviä ihmisiä, arvostavan meitä ja sitä, että otamme hoitaaksemme sijoitettuja lapsia. Itse en osaa nähdä asiaa niin. Taustalla on kuitenkin myös niitä itsekkäitä syitä. Haluan pienen lapsen ja haluan ison perheen. Haluan jäädä taas kotiäidiksi. Sitäkin olen kaivannut. On se silti hienoa auttaa, mutta mikä näistä syistä on se tärkein? Onko sillä väliä? Ei. Jotenkin se pikkuinen tuntuu jo rakkaalta, meille tarkoitetulta.
Tulen valvomaan, katumaan, itkemään ja rakastamaan. Tulen nauramaan, suuttumaan ja puhumaan huonosti. Tulen potemaan syyllisyyttä, lempeyttä, hoivaamista ja oman ajan tarvetta. Se on sitä äitiyttä. Sitä vanhemmuutta, jota lasten kanssa tunnetaan.