Puhelu

Se tosiaan tulee silloin, kun vähiten odottaa.

"Onneksi en ottanut töitä tälle päivälle. Sain nukkua niin kauan kun nukutti." Totesin miehelleni aamukahvilla yhdentoista maissa. Se oli minulle myöhäinen aamu. Yleensä nousen kahdeksan aikaan viimeistään, mutta edellisenä päivänä olin ollut aamuvuorossa töissä ja noussut jo neljän jälkeen. Ja kun olin jännittänyt heräänkö herätyskelloon niin aikaisin, en saanut unta kun vasta kahden aikaan. Unisaldo oli siltä yöltä vaivaiset kaksi tuntia. 

Selasin instagramia puoliunessa samalla kahvia hörppien ja leipää syöden. Sitten näytöllä vilkkui meidät kouluttaneen sosiaalityöntekijän nimi.

"Kato kuka soittaa. Kato." Sanoin miehelleni suu täynnä leipää. 

Yritin vimmatusti purra leivän suusta ja nielaista. Mutta pakko oli vastata ennen kun suu oli tyhjä, ettei puhelu ehtisi loppua. 

Mongersin nimeni ja yritin sen jälkeen äänettömästi pureskella ja nielaista. Siinä juteltiin alkuun kuulumisia ja mikä mun työtilanne on nyt ja syksyllä. Ja eihän mulla ole sovittuja töitä, koska juuri tämän puhelun takia en ole niitä sopinut pitkälle eteenpäin.

Se puhelu tosiaan tulee silloin kun vähiten odottaa. Niin ne kaikki sijaisvanhemmat sanoo. En odottanut, koska oletin kaikkien lomailevan. Mutta eihän ne kaikki lomaile samaan aikaan.

Sanoin kyllä, kysymättä mun mieheltä. Mutta tiesin hänen mielipiteen, olimme niistä erilaisista tilanteista ja tapauksista puhuneet jo niin monta kertaa ja tämänkaltainen tilanne oli kyllä-listalla. 

(Ei-vastauslistalla ei ollut mitään ja ehkä-listalla muutamia tilanteita.)

Puhelun jälkeen kuljin ylivirittyneenä paikasta toiseen. Siivosin, hengitin ja pohdin. Laskostin muutaman vaatteen, keräsin muutaman tavaran ja siirryin taas seuraavaan hommaan. Mitään hommaa en saanut tehtyä loppuun kun ajatus ei pysynyt kasassa.

Tapahtuuko tämä nyt ihan oikeasti?

Laitoin viestin kahdelle ystävälle, mitä tarvikkeita heillä olisi lainata nopeasti. Kaikki välttämätön löytyi.

Vielä yksi puhelu toimintaohjeista ja aikatauluista ja homma oli hakemista vaille selvä. Auton nokka kohti tuntematonta. Tunteet leijui laidasta laitaan. Innokkuutta, epävarmuutta ja varmuutta. Rattaita hakiessa ystävältä, muutama itkukin pääsi. Tämä vuoden odotettu juttu tapahtui. Niin nopeasti ettei pää, eikä sydän pysynyt mukana.

"Mitä jos sitä, mitä jos tätä?" Kysyin matkalla taas kerran mieheltäni. "Yhdessä me siitäkin asiasta selvitään."

Näin se on. Totean taas, että onneksi mulla on tuo minun mies minun rinnalla. Ei tulis mistään mitään, jos ei olis.

Emme tiedä kuinka kauan saamme pikkuista pitää hyvässä hoidossa meillä, mutta niinhän ne omatkin lapset on vain lainassa, kunnes lentävät pesästä. Joskus aikaisemmin ja joskus vähän myöhemmin. Niin tämäkin ihanuus.

Ps. Jossakin kohtaa kerron lisää mun fiiliksiä, mutta en aivan vielä.