Sopeutuminen lapsen tuloon

Vuosi sopeutumiseen

Mua jännittää. Koulutus on loppusuoralla. Joka päivä asia on mielessä eri näkökulmista. Tänään päällimmäisenä sopeutumisvaihe. Sijaisperheen ja sijoitetun lapsen sopeutumiseen menee arviolta vuosi. Vuosi on pitkä aika. 

Yhdessä kotitehtävässä kysyttiin, miten sijaisvamhemmuus eroaa biologisesta vanhemmuudesta. Se oli hyvä pohdinnan paikka, niin kuin muutkin kotitehtävät.

Kun sain ensimmäisen lapseni, se tavallinen hoitaminen oli minulle helppoa. Imettäminenkin sujui heti hyvin, joten sekään ei minua stressannut. Mutta muistan sen kun sairaalasta tulimme kotiin pienen käärön kanssa. Ensimmäisenä iltana itkin, koska olin ahdistunut siitä, että olin vastuussa pienestä ihmisestä. En voinut viedä vauvaa kenellekään, jos en olisi osannutkaan häntä hoitaa. Ei ollut sellaista palautusmahdollisuutta, jos en vaikka jaksakaan olla äiti. Rakastin vauvaa ja en sitä palautusta halunnut, mutta silloin ensimmäisenä iltana tajusin sen valtavan vastuun toisesta ihmisestä koko elämän ajaksi.

Ensimmäinen yö meni hyvin vauvan kanssa omassa kodissa ja sen myötä katosi myös se ahdistus vastuusta. Olimme selvinneet ensimmäisestä vuorokaudesta yksin perheenä, selviämme siis vastaisuudessakin! 

Sijoitettu lapsi on tottunut johonkin muuhun kun meidän perheeseen

Oman lapsen kohdalla mielen sopeutumiseen meni vuorokausi. Arkisissa käytännön jutuissa meni paljon kauemmin. Aina tuli uusia tilanteita, mihin meni ensimmäistä kertaa vauvan kanssa. Arkiseen sopeutumiseen meni varmaan joitakin kuukausia. En muista tarkkaan, eikä siihen kiinnittänyt sillä tavalla huomiota.

Oman lapsen syntymän jälkeen, ei vauvan tarvinnut kuitenkaan sopeutua mitenkään perheeseen. Hänhän oli jo meihin tottunut minun sisälläni kasvaessa. Mutta sijoitettu lapsi on tottunut, on hän minkä ikäinen tahansa, johonkin muuhun kun meidän perheeseen ja meidän tapoihin. 

Rakkaus omaa lasta kohtaan auttoi sopeutumisessa uuteen arkeen ja niiden alun rankkojen aikojen yli. Sijoitettua lasta ei rakasta niin automaattisesti heti, kuin omaansa. Mikä auttaa jaksamaan tällä kertaa?

Kuherruskuukausi

Sijoitetun lapsen tullessa perheeseen on usein aluksi sellainen kuherruskuukausi -vaihe molemmin puolin. Sen jälkeen alkaa vasta varsinainen sopeutuminen. Aletaan kaikki todella ymmärtämään, että uusi ihminen on ja pysyy arjessa. Ei olla vain käymässä toistemme luona. Sijoitettu lapsi ja koko perhe alkavat nähdä toistensa huonotkin puolet ja aletaan näyttämään tunteita herkemmin. Erittäin luonnollista. 

Toivon, että osaan nauttia alun kuherrusajasta, millaisena se sitten juuri meidän kohdalla näyttäytyy, enkä valmiiksi ajattele, että apua, kohta alkaa ne rankemmat ajat. Alkaako ne huomenna vai ensi viikolla.
Alkuun meidän perhe on varmasti innoissaan pikkuisesta, koska on häntä jo odotettu. Pikkuisen tunteita ja ajatuksia en lähde tässä kohtaa arvailemaan, hän on varmasti sellaisessa mielen myllerryksessä aluksi.

Meidän perheen kuherrusajan arvelen kestävän eri verran jokaisella perheen jäsenellä. Tämä on jännittävää, osaanko olla kulloisenkin lapsen tukena tarpeeksi, kun tämä aika loppuu? Osaanko sanoittaa ja antaa luvan kaikille tunteille? Positiivisille ja myös niille ärsyyntymisen, kyllästymisen, epäreiluuden ja kiukun tunteille. 

Tiedän itsestäni sen, että alkuun nukun huonosti, kun kuuntelen pikkuisen ääniä, joihin en ole vielä tottunut. Jännittää miten se alku lähtee rullaamaan. Taidan tarvita päiväunia samaan aikaan pikkuisen kanssa, olettaen, että hän niitä nukkuu. Voihan se olla ettei nuku. 

Päivä ja hetki kerrallaan eläen. Kyllä se jotenkin lähtee siitä sitten arki rullaamaan.