Toinen kierros
Tykkäsin tosi paljon olla kotona omien lasten kanssa, kun he olivat pieniä. Olinkin niin kauan kun pystyin, siihen asti että nuorin täytti kolme. Sen jälkeen olen tehnyt lyhyitä työviikkoja jo seitsemän vuotta.
Seitsemän vuoden aikana täydet työviikot voi laskea melkein yhden käden sormin. Suunnilleen.
Olen pitänyt vapaata ja lomaa lähes kaikki lasten lomat, kesät talvet. Kyllä, palkkaa tulee vähemmän ja menoja on pakko laskeskella ja sumplia, mutta se on kaiken tämän vapaan määrän ja lasten kanssa vietetyn ajan arvoista.
Vaikka en tee heidän kanssaan välttämättä mitään erikoisia tai spesiaaleja asioita sen enempää kun kukaan muukaan työssäkäyvä vanhempi, olen kotona kun he tarvitsevat. Minulla on aikaa heidän läksyilleen, jos he haluavat. Voin leipoa tuoretta leipää, jos siltä tuntuu. Voin hoitaa ruokaostokset ja muut arkiset asiat heidän koulupäivän aikana, eikä niihin ole pakko käyttöä iltoja tai viikonloppuina yhtään aikaa. Jne.
Nautin siitä. Tämä on se vapaus minulle ja meidän perheelle. Minusta on kiva ottaa lapsia vuorotellen mukaan ihan vain ruokaostoksille, hiihtämään ja kävelylenkille.
Yhtenä perjantaina otin kaikki neljä mukaan kauppaan ostamaan karkkia ja meinasin pakahtua ylepydestä. Siitä, että he olivat siinä ja he olivat minun.
Välillä tarvitsen yhtälailla muiden vanhempien tavoin vapaata ja omaa aikaa perheestä. Aikaa, jolloin muistan olevani myös minä itsenäisenä ihmisenä, enkä vain äiti ja puoliso. Mutta sen vapaan ja oman ajan tarvitseminen ei vähennä sitä ajatusta ja sen ajatuksen arvoa, että haluan olla kotona lasten kanssa mahdollisimman paljon.
Nautin nyt meidän arjesta, mutta kaipaan niitä pienten juttuja tosi paljon. Sylittelyä, tarvitsemista, unirytmejä. Hassuja asioita, jotka arjessa myös kuormittavat. Tasapainoilua.
Meinasin ajautua tuohon ajatukseen ja painaa paniikkinappulaa ja ilmoittaa sossulle etten haluakaan meille sijoitettua lasta tai lapsia. Mitä mä oikein olen tekemässä? Ihan itse valitsen uudelleen sen rankan ja työlään ajanjakson. Siitä puhutaan niin paljon sillä tavalla, että on välillä vaikea muistaa, etten itse, saatikka läheskään kaikki muut vanhemmat, ole oikeasti kokenut asiaa niin tai koe tällä hetkellä. Mulle on sanottu se muutamaan kertaan suoraan, että oikeinko tosissaan valitsen itse jo toistamiseen sen? Onko järkeä?
Onneksi mun sydän tietää paremmin kun järki. Onneksi olen kuunnellut sitä. Rakastin niitä aikoja kun lapset oli pieniä. Rakastan olla kotona.
Minusta on ihana seurata pienen ihmisen ajatuksen juoksua ja yrittää ymmärtää mitä pieni sanoo ja tarkoittaa, vaikka sanoja ei juuri tulisi.
Sekin on ihanaa, kun pienet menevät aikaisin nukkumaan ja saa intensiivisen päivän jälkeen muutaman tunnin vielä lepoa jatkuvasta tarpeenaolosta ja läsnäolosta. Sitä omaa aikaa ja nyt toisella kierroksella isojen lasten kanssa aikaa vain heille.
Tylisistyneenä yksipuolisiin keskusteluihin pienten kanssa on päiväsaikaan kiva tavata toisia kotiäitejä silloin tällöin ja saada juttuseuraa, vertaistukea kaikkeen mahdolliseen ja lapsille leikkikaveria.
Se on sitä hyvän arjen tasapainoilua.
Kyllä mua jännittääkin. Mitä jos tästä toisesta kierroksesta tuleekin sellainen rankka ruuhkavuosiaika, josta en nauti?
Tai mitä jos tuleekin ihan yhtä kiva ja mukava kun ensimmäisellä kerralla? Osaan varmasti myös toisella kerralla huomata ne arkiset pienet ilon ja onnen tuojat. Ne muruset. Ehkä jopa paremmin kun ensimmäisellä kerralla.
Ps. Kuvissa oleva vauva on nukke. :)