Väliaikaista

Sen piti olla väliaikaista.

Päiväkotityön piti olla väliaikaista. Nyt oon tehnyt sitä reilun vuoden. Väliaikaisuus ei voi kestää yli vuotta ilman, että se alkaa käydä hermoille ja tuntumaan vähemmän väliaikaiselta.

Nyt oon tehnyt töitä niin pitkään samassa paikassa, että osallistun arjen suunnitteluun, mulla on vastuulla pieniä arjen juttuja oman ryhmän osalta, osallistun tiimi-iltoihin ja muuhun vakituisen työntekijän juttuihin. Työntekijät ja vanhemmat pitää mua vakituisena, itsellä takaraivossa koko ajan kuitenkin ajatus, että tää on vaan väliaikaista ja kohta tämä loppuu. Ehkä en tule enää huomenna tai ensi viikolla. 
Kyllähän se helpottaa mun rahastressiä tietää, että on töitä sovittuna koko kevääksi jonkin verran. Mutta toisaalta se tuo entistä enemmän sellaista vakituisen työn tunnetta siihen työhön. En halua sitä. En halua olla vakituisesti töissä päiväkodissa. Pidän lapsista ja aikuisistakin suurimmasta osasta, mutta en päiväkodista työympäristönä. 

En jaksaisi vain enää olla tällaisessa välitilassa.

Oon pettynyt itseeni kun oon huono odottaja. Kuvittelin tosissani olevani valmistautunut ja asennoitunut pitkään odotukseen. Pystyväni elämään päivä kerrallaan ja luottaen, että kyllä se pikkuinen tulee silloin kun on sen aika. Alku menikin hyvin. Mutta päivä päivältä ja viikko viikolta se on vaikeampaa. Kuukaudet vaan pyörii eteenpäin ja työ vaikuttaa vakituiselta, en enää pystykään suhtautumaan tähän levollisesti. Alkuun en suunnitellut mitään tulevaa, odotin vain pikkuista ja hänen mukaansa sitten mietin mitä muuta elämäämme mahtuu.

Mutta nyt suunnittelen ja sovin töitä pitkälle eteenpäin, suunnittelen viikonloppuja ja ensi kesää niin kuin pikkuinen ei olisi meille tulossa. Ja mieleni jotenkin ajattelee, että ei se tulekaan ja nämä suunnitelmat voi hyvin toteuttaa. Suunnittelen ensi syksylle opiskelua yliopistossa. Tosin se opiskelu on sellainen omatahtinen, että todennäköisesti voin suorittaa sitä vaikka pikkuinen olisikin tullut. Uskon että se opiskelu onnistuu pikkuisen kanssa yhtä hyvin kuin työn ohessa opiskelu. 

Mielessä on jatkuva ristiriita ja epävarmuus.

Hävettää kirjoittaa tätä tänne, mutta just nyt tuntuu etten tiiä onko minusta edes sijaisäidiksi, haluanko sitä, haluanko hankalamman elämän itselleni kun mitä nyt, valvottuja öitä, huolia pienen lapsen hyvinvoinnista, hankaluuksia saada kahdenkeskistä aikaa miehen kanssa, vähemmän aikaa omiin juttuihin. En tiedä. Kuka sen tietää osaanko ja jaksanko tarpeeksi? 

Mutta en myöskään halua nykyistä työtäni jatkaa, en nykyisenlaista arkea, en tällaista tapaa ansaita elantoa. 

Tämä raastaa kun välitila kestää ja kestää. Ei tapahdu muutosta ja oon pyrkinyt arkeni muutokseen jo puolitoista vuotta. Ja kun en tiedä koska tämä päättyy. Eikä sitä tiedä kukaan muukaan. Ja kyllä, voisin soittaa sossulle ja jutella. Mutta kun hävettää oman mielen myllerrys, hävettää olla huono odottaja, hävettää kysellä jotain tilannetietoja vaikka meille nimenomaan sanottiin, ettei meille kerrota mitään keskeneräisiä asioita. 

Mua pelottaa kaikki ne kauhukertomukset sijoitetuista lapsista. Mitä jos meille justiin sattuu ne pahimmat? Kestänkö sellaista. Osaanko olla lapsen tukena ja puhua oikein ja kannustavasti. Mitä jos en jaksakkaan. Olisiko kaikille parempi etten edes yritä? 

Nyt voin iltaisin istua keinutuolissa vaikka kaksi tuntia putkeen ja kuunnella äänikirjaa samalla kun neulon. Sitten en voi enää. Onko elämäni kuitenkin sitten pikkuisen tultua paljon arvokkaampaa ja merkityksellisempää kuin nyt? Onko se vapaampaa kuin nyt vai ei? Mittaanko vapauden nyt samalla lailla kun vielä viime keväänä ja syksynä? Silloin ajattelin, että aikatauluttomuus tuo sitä vapautta. Onko vapaus sittenkin mulle sitä, että voin jättää työt työpaikalle ja vapaahetket olla ihan ilman pikkulapsia? 

Tämä kaiken oman varman ajattelun epäileminen raastaa mua sisältä. Oonko ihan yksin näiden ajatusten kanssa? 

Ja kun en halua perua tätä juttua. Kaipaan pientä syliini, mutta voisinko tehdä sen jotenkin toisin. Miten? 

Pidin siskoni yhdenksän kuista vauvaa tänään keinutuolissa. Hän imeskeli tuttia ja katseli ulos ikkunoista. Minäkin katselin, silitelin päätä ja jalkoja, hyräilin hiljaa ja ajattelin, että tämä se on mitä haluan. Istuskelua vauva sylissä ikkunasta katsellen. Aikaa vierähti siinä huomaamatta tunti ja meidän perheen ruoka-aika venyi. Hermostuin siitä. En osaa edes sitä. Hoitaa vauvaa ja aikatauluttaa meidän ruuan tekoa. Mitä siitä arjesta voi tulla sitten joskus kun en edes yhtä päivää osaa hoitaa kaikkia palasia.

Oikeesti sitä oppii aikatauluttamaan kun oppii tuntemaan lapsen. Sitä tottuu kaikenlaiseen arkeen. Tottumiseen saattaa mennä kaksi kuukautta tai kaksi vuotta. En voi tietää.  

Samalla sitä on tässä odottanut koronaa tulevaksi jo melkein kaksi vuotta. Välillä peläten ja välillä sellaisella hälläväliä -asenteella. Viime aikoina enemmän tulis jo -asenteella, niin ei tarvis enää sitä odotella. Saisi lakata ajattelemasta edes yhtä asiaa. Puolet perheestä on sen sairastanut nyt, mutta en minä, joka kuitenkin oon altistunut monia monia kertoja. Joulun jälkeen ollut jatkuvassa altistuneessa tilassa. 

Pelkoa, odotusta ja jännitystä jatkunut kahdesta isosta asiasta jo liian kauan. Loppuuko tämä odotus koskaan?

Loppuu se. Loppuu se, jaksa vielä hetki, kohta helpottaa, kevätkin tulossa.

Tämä koko teksti on väsyneen ihmisen väsynyt ajatus. Harvoin on näitä päiviä kun ajattelen näin, mutta en myöskään halua piilottaa näitä ajatuksia ja tunteita. Piilottamisesta ei seuraa mitään hyvää.