Vauvalassa
10.11.2021
Menin maanantaina aamulla töihin sillä tiedolla, että ryhmässä on 1-2 vuotiaita lapsia. Olin keväällä samassa ryhmässä ja ajattelin siinä olevan puolet ainakin samoja, he tuntuivat keväällä niin pieniltä.
Ei ollutkaan ihan sellainen ryhmä kuin ajattelin. Viime kevään lapsista siellä oli vain yksi. Kevään vauvasta oli kasvanut taapero, joka osasi sanoa muutaman sanan ja kävellä. Hän oli ryhmän isoin.
Ryhmässä oli lisäksi viisi pikkuisen alle ja päälle vuoden ikäistä. Vauvoja kuitenkin koko ryhmä täynnä.
Mennessä minulle kerrottiin, että kaksi ryhmän vakituista hoitajaa olivat sairaslomalla. Jokainen pikkuinen oli enemmän tai vähemmän räkäinen niin en kyllä ihmettele yhtään, että aikuiset sairastuu myös. Ryhmässä oli yksi tuttu avustaja ja viereisen ryhmän hoitaja. Ei paras tilanne niin pienille lapsille, mutta heidän kasvot olivat kuitenkin tuttuja, toisin kuin minun.
Kuulin käytävällä jo ryhmään mennessä itkua. Yksi vauva itki sydäntä särkevästi. Hän oli aloittanut hoidon vasta muutama päivä aiemmin ja ei vielä ollut tottunut uuteen paikkaan ja uusiin ihmisiin ja siihen, että vanhempia ei ole lähellä. Pitkin päivää hän aina välillä hetkeksi rauhoittui ja sitten hän taas itki. Reppana pieni. Ulkona hän viihtyi onneksi hyvin ja siellä näki myös toisessa ryhmässä olevaa isosiskoa. Toisena päivänä hän nukahti minun syliin päiväunille, kun oli ensin itkenyt, sitten hämärässä hiljaisessa huoneessa ollut minun rytmikkäästi liikkuvassa sylissä pitkään. Se tuntui voitolta!
Kuudesta lapsesta kaksi vierasti minua selkeästi ja kolme katseli minua kulmien alta. Yksi tuli heti syliin kun istahdin lattialle. En yrittänytkään mennä heti liian lähelle lapsia. Silloin pienet lapset herkästi pelästyy ja sen jälkeen heillä kestää paljon kauemmin uskaltautua uuden ihmisen lähelle, kuin mitä tällä tavalla hitaasti edeten.
Istuin lattialla yksi sylissäni ja juttelin toisille lapsille ja aikuisille. Katsoin lapsia ja hymyilin. Kohtasin tavallani jokaisen, vaikka lähelle en mennytkään. Viereisen ryhmän hoitaja lähti takaisin omaan ryhmään kun minä tulin. Kai te nyt pärjäätte? Kyllä me pärjätään, mutta hiukan mua säälitti pikkuiset. He eivät voineet mitään sille, että oli uusia aikuisia. No, eipä sille voinut kukaan muukaan mitään.
Ensimmäinen puolituntinen meni tutustuessa pieniin ja pienten minuun. Itkuinen, vasta aloittanut vauva jatkoi vain itkuaan toisen sylissä. Me ei paljon siinä itkun lomassa juteltu.
Sitten tuli onneksi viimeinen aikuinen. Hänkään ei ollut ryhmän vakituinen, mutta oli ollut ryhmässä jo muutaman viikon sijaisena. Lapsille se turvallisin aikuinen sinä päivänä.
Ensimmäinen tunti istuttiin ja leikittiin, sitten aloitimme vaipanvaihtokierroksen ja ulos pukemisen. Se onkin työlästä ja aikaa vievää hommaa. Yksikään lapsista ei pue itse mitään, jokainen hanska, kenkä, villahaalari, kurahousut ja pipo pitää aikuisen pukea. Hiki siinä tuli. Ja kun ensimmäisen saa puettua ja toisen pukemisen puoleen väliin, ensimmäinen on ehtinyt jo riisua hanskat ja pipon. Pukeminen piti tapahtua juuri oikeassa järjestyksessä ja limittäin ja lomittain lasten ja itsensä pukemista vaihdellen, että työtä ei tarvinnut tehdä kahteen kertaan ja ettei kukaan ollut hiestä märkä ennen ulos pääsyä.
No minulla ehti tulla kuitenkin hiki ja lämpö pysyi hyvin myös ulkona ollessa. Nosta, kanna, kumarra ja kyykisty. Kun yhden lapsen saat pystyyn, toinen kupsahtaa takaisin pyllylleen. Pienet on niin topattuja ja kankeita kaikissa tamineissaan, ettei se ihmekään ole. Eikä heistä kaikki osaa kävellä sisällä ilman kenkiä, saatikka sitten ulkona topattuna ja jäykissä kengissä.
Osalla pienistä unirytmi ei ole vielä samanlainen kun päiväkodin rytmi. He saavat nukkua omassa tahdissaan, mutta lempeästi heitä pyritään siirtämään päiväkotirytmiin. Lempeys näkyy siinä, että annetaan ottaa pikkuisia aamu-unia tai venytetään nukahtamista vielä vartilla höpöttelemällä vauvalle. Silti he nukahtavat just silloin kun heitä nukuttaa. Ainakin osa. Yksi vauva istui tyytyväisen oloisena hiekkalaatikolla lapio toisessa kädessä ja ämpäri toisessa. Jossakin vaiheessa huomasin hänen nuokkuvan. Niissä toppauksissa pystyy muuten aika rennosti olemaan myös istuvalteen. Nostin hänet syliin ja juttelin ja höpöttelin. Todettiin sitten, ettei se auta. Pakko lähteä hänen ja toisen vauvan kanssa sisälle katsomaan olisiko vauvojen ruoka jo saatavilla.
Onneksi he piristyivät riisumisesta sen verran, että saatiin pikkuisten vatsat täyteen. Sitten he nukahtivatkin heti sänkyyn laskiessa. Se nukutus oli helppo!
Iltapäivällä säikähdin ihan hirveästi työkaverin kanssa. Annettiin vauvoille välipalaa unien jälkeen. En muista enää varsinaista välipalaa mitä se oli, mutta lisäksi oli mandariinia ja päärynää. Kuorittiin ja pilkottiin heille niitä. He söivät niitä oikein näppärästi pinsettiotteella, kunnes yksi alkoi yskiä ja kakoa. Työkaverin kanssa kaksi sekuntia katsottiin meneekö ohi ja sitten minä lähempänä ollessa nappasin hänet syöttötuolista syliin ja laitoin vatsalleen toisen käden varaan pää hiukan alaspäin ja taputin muutaman kerran hiukan kovemmin lapaluiden väliin. Onneksi hän alkoi oksentamaan yskimisen kanssa ja sieltä tuli ulos iso klöntti mandariinin kuoria. Niitä syötäviä kuoria, jotka isompi pystyy hyvin pureskelemaan pieniksi mutta tämä pikkuinen ei osannut. Huh!
Ihan kamala tilanne.
Siinä hetken keräilin itseäni lapsi sylissä ja rauhoittelin häntä. Pesin hänen kädet ja kasvot ja hän ei tuntunut olevan millänsäkään siitä tilanteesta. Laitoin hänet takaisin syöttötuoliin ja syötin uuden välipalan, koska juuri syöty oli tullut kaikki ulos. Ja me aikuiset keräsimme jokaiselta lapselta jäljellä olevat mandariinit pois. Me emme anna enää noin pienille mandariinia. Ihan sama vaikka se olisi terveellistä ja kuuluisi myös heille, mutta me emme sitä ainakaan enää anna. Sen verran se säikäytti.
Loppuiltapäivä meni hyvin. Itkuinen, vasta aloittanut vauva haettiin onneksi heti välipalan jälkeen. Vauvan onneksi, ei meidän aikuisten. Hän on ihana vauva, mutta kyllä mun sydäntä raastaa kun hänellä ottaa niin koville päiväkodin aloitus. Ja se ei helpota häntä yhtään, että vakituiset hoitajat on sairaana.
Vanhempien hakiessa lapsia kotiin, yritin muistella kuinka hyvin tai huonosti kyseinen lapsi oli syönyt ja nukkunut. Kun en lapsia vielä kovin hyvin tunne, yritän kysyessä aina muistaa missä sängyssä lapsi nukkui tai mikä hänen paikkansa on ruokapöydässä. Silloin muistan miten juuri siinä sängyssä nukuttiin tai siinä syöttötuolissa syötiin.
Olin aivan kuitti iltapäivästä kun lähdin kotiin. Aivan reporanka. Pikkuisten hoitaminen on käsille työlästä ja kun yksi itkee aika paljon, se on rankka päivä myös henkisesti. En voi tehdä muuta kun hoitaa niin hyvin kuin kykenen montaa vauvaa yhtä aikaa. Mutta kyllä siinä oli hetkittäin aika riittämätön olo.
Mutta lopuksi on sanottava, että kyllä ne vauvat on vaan mulle niitä parhaita hoidettavia. Mä saan sellaisen rauhan sisälleni vauva sylissä, että tämä vauvalakausi vahvistaa entisestään sitä ajatusta, että haluaisin meille mieluiten vauvan sijoitettavaksi. Mutta aika näyttää miten sen kanssa käy.
Täällä saan hoitaa vauvoja nyt ainakin pari viikkoa. <3