Yhdeksäs ilta

Lähdin ystävien kanssa lenkille. Otin pienen mukaan, vaikka hiukan jännitti miten hän viihtyy rattaissa. Hyvin viihtyi ja kivaa oli pitkästä aikaa kävellä itsensä hikeen. 

Huomasin vaitiolovelvollisuuden olevan helppoa myös ystävien kanssa. Ajatuksissa oli monta asiaa, mitä olisin halunnut heidän kanssa pohtia. Mutta en tehnyt sitä.

Istuimme lenkin jälkeen vielä hetken juttelemassa. Oli hieno ilma ja tuntui mukavalta olla ulkona tekemättä mitään ja vain jutella.

No toki meillä oli kaksi pientä mukana, joten kyllähän me siinä koko ajan jotakin teimme.

Tajusin konkreettisesti sen, että lapsentahtisesti liikkuminen, meneminen, tuleminen, nukkuminen ja syöminen, on meidän perheessä taas mukana. Enimmäkseen minun. Se ei haittaa, mutta tiedän myöskin sen, että tulen tarvitsemaan entistä tarkemmin sen yhden illan viikossa yksin menemistä. Erossa oloa pienestä ja vain minänä olemista.

Tarvitsen sen, jotta jaksan olla riittävän hyvä äiti.

"Kerro sitten heti, kun tiiät jääkö tämä pieni teille. Itketään sitten yhdessä, jos ei jää." Ystävä sanoi lähtiessä. 

Tämä ihana pieni ihminen sulattaa jokaisen sydämen, minkä hän kohtaa. Niin kävin myös ystävien kohdalla. 

Myöhemmin laitoin pienen nukkumaan, tappelin hiukan yhden teinin kanssa ja sitten tuli itku. Itkin miehen olkaa vasten tätä kaikkea. Jännitystä uuden kohtaamisessa, pelkoa tuntemattomista ihmisistä, kiintymystä pieneen ja hänen lähtöään, riittämättömyyden tunnetta omia lapsia kohtaan kun pieni on vienyt minun kaiken huomion, väsymystä katkonaisista yöunista ja turhautumista hallinnan tunteen menettämisestä.

En osaa, en kykene. Ei tästä tuu mitään. 

Ja silti en vaihtaisi päivääkään pois. Silti en muuttaisi tilanteessa mitään. Kaikki menee niin kuin on tarkoitettu. Tykkään tästä jutusta kaikkinensa, vaikka itken jotakin asiaa.